Artikkeli – SPR 37th Annual Meeting 21.–24.6.2006, Edinburgh, Scotland “From Research to Practice” – tutkimuksesta käytäntöön 2017-07-12T16:29:31+00:00

SPR 37th Annual Meeting 21.–24.6.2006, Edinburgh, Scotland
“From Research to Practice” – tutkimuksesta käytäntöön

The Society for Psychotherapy Research (SPR) on kansainvälinen, monitieteellinen organisaatio joka on suuntautunut psykoterapian tieteelliseen tutkimukseen sen kaikissa muodoissa. Yhdistyksessä on tällä hetkellä neljä alueellista ryhmää, Pohjois-Amerikka, latinalainen Amerikka, Eurooppa ja Englanti, ja yhdistyksellä on yli 1000 aktiivista jäsentä maailmanlaajuiseti (45:stä eri maasta). Organisaation jäsenet tapaavat vuosittain tieteellisessä kongressissa tavoitteenaan jakaa tietoa ajankohtaisesta psykoterapiatutkimuksesta. Organisaation tutkimusintresseihin kuuluvat mm. seuraavat alueet: lyhytpsykoterapia, pari- ja perheterapia, ryhmäpsykoterapia, pitkäkestoinen psykoterapia, lasten psykoterapia, kiintymys, unien tulkinta, integratiiviset hoitomuodot, prosessitutkimus, mielenterveyspalvelututkimus, psykoterapian filosofiset ja teoreettiset kysymykset, psykoterapeuttitutkimus, psykoterapeuttien koulutus, kvalitatiiviset tutkimusmenetelmät, psykoterapia ja seksuaalinen suuntaus ja somatisaatio.

Organisaation tieteellinen julkaisu on Psychotherapy Research, joka pyrkii psykoterapiatutkimuksen kehitykseen, tieteellisyyteen ja relevanssiin, sekä edesauttamaan tulosten sovellettavuutta käytännön kliinisessä työssä, opetuksessa ja poliittisissa päätöksissä. Lehti julkaisee alkuperäisiä artikkeleita kaikilta psykoterapiatutkimuksen alueilta, kohderyhmänään laaja monitieteellinen yleisö eri teoreettisista suuntauksista (psykodynaaminen, kognitiivinen, behavioraalinen, humanistinen, kokemuksellinen, systeemiteoreettinen), eri hoitomuodoista (yksilö, ryhmä, pari, perhe), ja eri tutkimusparadigmoista (kvantitatiivinen, kvalitatiivinen, kliiniset kokeet, prosessianalyysi, tuloksellisuus, tapaustutkimukset, menetelmäkehitys, meta-analyysit).

SPR 2006, Edinburgh

Edinburghin keskiaikainen kaupunki linnoineen on kuuluisa maailmanlaajuisesti festivaali-, kulttuuri- ja taidekaupunkina, ja sen lämmin vastaanottavuus tuntui myös SPR 2006 tapaamisessa. Edinburghilla on pitkä historia psykoterapian innovatiivisuudessa: se on ollut mm. psykoterapian perustaa luoneen lääkärin, William Cullenin (1720-1790) kotikaupunki. Kongressipaikaksi oli valittu arvostetun Edinburghin yliopiston kampus, Pollock Halls, missä suuri osa osallistujista myös majoittui ja ruokaili. Tänä vuonna kongressiin osallistui noin 600 henkilöä eri maista. Eniten edustettuna luonnollisesti olivat USA ja Englanti, molemmat yli sadalla osanottajalla. Suomi ylpeili tänä vuonna pienellä, mutta sitäkin merkittävämmällä kahdeksan hengen osallistujamäärällä.

Nelipäiväinen kongressiohjelma oli hyvin tiukka, ja hyvin pian kävi ilmi että kaikkeen kiinnostavaan oli kertakaikkisen mahdotonta osallistua. Tieteelliset esitykset oli jaettu esitysmuodon mukaan workshopeihin, keskusteluryhmiin, paneelikeskusteluihin, paper-sessioihin ja poster-sessioihin. Ohjelma alkoi aamukahdeksalta, jatkuen tieteellisenä iltakahdeksaan ja siitä eteenpäin sosiaalisena yön tunneille. Totesimme osallistumisen todella käyvän työstä!

Kongressin tieteellistä antia

Yleisellä tasolla kongressissa oli havaittavissa merkittäviä uusia näkökulmia. Erityisesti korostui tutkimusintressien painopisteen siirtyminen yksinomaan psykoterapiapotilaan ominaisuuksista ja psykoterapian teoreettisesta suuntauksesta ja muodosta itse prosessiin, allianssiin sekä psykoterapeutin ominaisuuksiin. Psykoterapeuttien koulutus ja oman psykoterapian merkitys olivat merkittävästi esillä. Lisäksi keskusteluissa oli vahvasti läsnä psykoterapiaan liittyvät kulttuuriset kysymykset, jakautuen erityisesti länsimaiseen ja muuhun maailmaan. Seuraavassa esittelen lyhyesti muutamia tutkimuksia, jotka poimin omista lähtökohdistani kongressin mielenkiintoisimpina aiheina.

Uudenlainen lähestyminen transferenssitulkinnan tutkimukseen (Raman Kapur, Treshold, Belfast, UK)

Omalla kohdallani kongressin ensimmäinen luento ei tuottanut pettymystä. Esitellyn tutkimuksen tarkoituksena oli operationalisoida ja soveltaa transferenssin määritelmää tutkimustarkoituksiin ja vertailla muuhun merkittävään transfrenssitutkimukseen. Tutkimuksen kysymyksenasettelu kuului, “Tekevätkö psykoterapeutit sitä, mitä heidän tulisi teorian mukaan tehdä?”. Tutkijat määrittivät transferenssitulkintojen avaindimensiot seuraavalla tavalla:

1. Siellä, silloin (Freud) vs. tässä, nyt (Klein)

2. Välittömän terapeutti-potilassuhteen sivuuttaminen vs. fokusointi välittömään terapeutti- potilassuhteeseen

3. Direktiivinen / autoritäärinen vs. keskusteluun pohjaava

Tutkijat jatkoivat kokoamalla tulkintojen ja transferenssitulkintojen määritelmät vertailtaviksi:

Tulkinta:

1. Kohdistuu sisäiseen konfliktiin, esim. toive, defenssi, ahdistus
2. Kommentit, jotka yhdistävät ajankohtaisen kokemuksen menneisyyteen
3. Terapeutin tarkentavat kommentit vuorovaikutuksen merkityksen määrittämiseksi

Transferenssitulkinta:

1. Sisältää viittauksen terapeuttiin
2. Terapeutin kommentti sisältää hänet itsensä objektina
3. Terapeutin spesifi tai suora viittaus terapeuttiin, yleensä “minä”

Tutkimuksen merkitystä korostaa tulos, jossa kolme eri tutkimusta transferenssitulkintojen määrästä tuottivat toisistaan merkittävästi poikkeavia tuloksia. Transfrerenssitulkintojen keskimääräinen määrä per psykoterapiasessio jakautui tutkimuksissa seuraavasti: Piper & al. (1991) 5 kpl (vaihteluväli 0-14), Connelly & al (1999) alle 1% (48% tapauksia transferenssitulkintoja ei ollut yhtään kolmen session aikana!) ja Hobson & Kapur (2005) 22 kpl (vaihteluväli 18-24). Tutkimuksen perusteella voidaan siis päätellä, että ennen kuin transferenssitulkintoja voidaan tutkia, on oltava selvillä mitä transferenssitulkinnalla kussakin tapauksessa tarkoitetaan. Tämä saattaa olla mahdollista ainoastaan tutustumalla tapauskohtaisesti psykoterapeuttiseen tekniikkaan ja esimerkkeihin ko. psykoterapiassa tapahtuvista transferenssitulkinnoista.

Persoonallisuuden struktuuri: arviointi, prosessi ja psykoterapeuttinen muutos (John F. Clarkin, Cornell Medical Centre, New York, USA; Barry L. Stern, Columbia University College of Physicians and Surgeons, USA)

Minulla oli ilo tavata kongressissa persoonallisuustutkimuksen alan arvostetuimpia tutkijoita New Yorkin Cornell Medical Centrestä ja kuunnella heidän tutkimustensa ajankohtaisia tuloksia. Persoonallisuushäiriöiden pitkittäistutkimuksissa ollaan havaittu, että potilaiden oireet ja jopa diagnoosit muuttuvat ajan myötä. Tästä huolimatta tietyt psyykkiset ilmiöt säilyvät muuttumattomina, ja niitä voidaan havaita erityisesti ihmissuhteissa ja työssä. Näitä jatkuvia ja stabiileja ilmiöitä ollaan pidetty indikaattoreina syvätasolla olevista psyykkisistä rakenteista. Kun ilmentymät (oireet, käyttäytyminen) muuttuvat, oletetaan myös rakenteiden muuttuneen.

Edellä todetut seikat korostavat strukturaalisen muutosprosessin systemaattisen analysoimisen merkitystä, esimerkkinä kongressissa esitelty STIPO-mittari. STIPO on strukturoitu haastattelumenetelmä, jonka on kehitetty arvioimaan persoonallisuuden rakennetta Kernbergin teorian pohjalta. STIPOn asteikot mittaavat primitiivisiä defenssejä, objektisuhteiden laatua, aggressiota, moraalisia arvoja sekä realiteeettitestausta. STIPOn metodologisia ominaisuuksia tarkastelevissa tutkimuksissa sen on todettu olevan validi ja reliaabeli mittari arvioimaan persoonallisuuden organisaatiota. Kongressissa tuotiin esiin STIPOn käyttökelpoisuutta kliinisessä työssä, erityisesti hoidon tuloksellisuuden arvioinnissa.

Projektiivisen identifikaation käsitteen operationalisointi (Roland Grassl, Otto Wagner Hospital, Vienna, Austria)

Kongressin posterisessiossa törmäsin seuraavaan otsikkoon: “Will there ever be empirical data about projective identification? Critical discussion of Melanie Kleins concept and a trial of micro-process evaluation” – Nuoren wieniläisen psykoanalyytikko-opiskelijan vielä tarjotessa Mozartin kuulan kiitokseksi intensiivisestä kiinnostuksestani, vietinkin suurimman osan posterisessiosta hänen kanssaan keskustellen.

Projektiivisen identifikaation käsite on ollut kiivaan keskustelun kohteena psykoanalyyttisen tutkimuksen sisällä. Monia syitä on ehdotettu sille, miksi käsitettä on määritelty niin monella eri tavalla yrityksenä kuvata potilaan – ja terapeutin – psyykkistä tilaa. Kirjallisuudesta löytyy lukuisia metapsykologisia analyyseja aiheesta, mutta juuri yhtään mittaria joka pyrkisi ilmiön tavoittamiseen ei löydy. Ajankohtaisessa tutkimuksessa tutkijat pyrkivät lähestymään projetiivisen identifikaation kliinistä ilmiötä arviomalla sekä kliinistä vuorovaikutusta että käyttämällä luotettavia ja valideja mittareita: the Psychotherapy Process Q-sort (PQS), the Countertransference Questionnaire for Psychotherapists (CQP) sekä the Operationalized Psychodynamic Diagnostics (OPD). Tutkimusryhmän fokus tutkimuksen pohjalta jatkossa onkin metodologisissa kysymyksissä sekä mikroprosessitutkimuksen mahdollisuuksista interventioiden arvioinnissa käytännön kliinisessä työssä sekä psykodynaamisessa hoidossa.

Suomalaisen psykoterapiatutkimuksen tuloksia

Myös Helsingin psykoterapiaprojekti esitteli uusimpia tuloksiaan tässä kansainvälisessä
kongressissa. Yleisön kiinnostus tutkimusprojektia ja sen tuloksia kohtaan oli erittäin suurta, jopa siinä määrin että salin ovessa oli jo luennon alussa lappu “session full”. Toisaalta tämä ei yllättänyt, onhan Helsingin Psykoterapiaprojekti tiettävästi maailman ensimmäinen kokeellinen tutkimus, jossa verrataan mm. pitkän ja lyhyen psykoterapian vaikuttavuutta keskenään.

Kahden lyhyen psykoterapian, voimavarakeskeisen ja psykodynaamisen, vaikuttavuudessa ei Psykoterapiaprojektin kolmen vuoden seurannassa havaittu merkittäviä eroja. Maksimissaan 20 hoitokerran lyhytpsykoterapioissa potilaiden oireet vähenivät hoidon aikana nopeammin kuin pitkässä psykoterapiassa. Lyhyen ja pitkän psykoterapian vaikuttavuus osoittautui erilaiseksi: pitkässä psykodynaamisessa psykoterapiassa olleiden potilaiden oireet laskivat tasaisesti koko seurannan ajan, ja noin 100 hoitokerran jälkeen potilaiden oireet olivat laskeneet samalle tasolle kuin lyhyiden psykoterapioiden terapioiden potilaiden. Kolmen vuoden seurannan kohdalla pitkän psykoterapian vaikuttavuus osoittautui lyhyitä psykoterapioita paremmaksi. Kolmen vuoden seurannan aikana lyhytterapiaa saaneiden ryhmästä joka kolmas potilas hakeutui uuteen hoitoon, tavallisimmin pitkään psykoterapiaan.

Valittaessa psykoterapiamuotoa potilaalle, tulisi erityistä huomiota kiinnittää potilaan yksilöllisiin ominaisuuksiin – siihen, mikä hoitomuoto juuri hänelle sopii. Psykoterapiaprojektin osahankkeessa tutkitaan potilaan soveltuvuustekijöiden yhteyttä saavutettuun hoitotulokseen. Alustavien tutkimustulosten perusteella vaikuttaa siltä, että näiden soveltuvuustekijöiden avulla voidaan tarkemmin määrittää ne henkilöt, joille lyhytpsykoterapia on riittävää, ja toisaalta ne, joille pitkä psykoterapia on toipumisen kannalta välttämätön hoitomuoto.

Linkkejä

Society for Psychotherapy Research: www.psychotherapyresearch.org

Nina Pyykkönen (ent. Ruulio)
Psykologi, PsM
Psykoanalyyttisessä lasten ja nuorisopsykoterapian koulutuksessa (YET) 2003-07
(Turun yliopisto, lastenpsykiatria)